Oon tässä pari päivää kattellut itseäni ja arvioinut oisko siitä mitään hyötyä jos ottaisin kuvia kropastani taas. Siis hyötyä siinä mielessä että näkeekö musta mitään muutosta. Kuitenkin kyse on vaan 1-2 sentistä.
Mutta kyllä mä luulen että mä tänään näin itsessäni jotain eroa. Mielestäni mun maha ei lölly niin pitkällä kuin mitä ennen.
Ehkä isoin ongelma on se, että tiedä miten ottaisin ne kuvat itsestäni niin että ne näkyis täällä blogissakin :D Kun viimeks meni hieman pieleen....
Itsensä tarkasteleminen on jollain tapaa kinkkistä. Vaikkei aattelis ensin että se on, kun sitä kuitenkin tekee niin usein että luulis jo tuntevansa ittensä. Mutta luultavasti se suurin vaikuttaja siihen kinkkisyyteen on oma mielikuva itsestä. Tai muiden mielikuva sinusta. Yhtäkkiä tajuaakin, niin kuin tänä aamuna mietin että "Siis onko mun maha ollut ennen tällainen....nyt kun tarkemmin yritän muistella niin millainen oikeastaan mun mahani olikaan ennen kuin siitä lähti tää sentti-pari?" Mitä tässä välissä on tapahtunut mun aivoilleni? Ei mitään. Vai onko nekin muka laihtunut kun en pysty muistamaan ihan kahta kuukautta takaperin kuinka iso vatsani oli?
Mielikuvat. "Luulin että..." "Eikös se muka..." "Mä olin ihan varma että--" Voi todellakin olla että mulla on ollut turvonneempi maha aikasemmin, tai sitten vaan yksinkertaisesti olen kuvitellut sen niin. Olen ollut aivan varma että niin on.
Tää kaikki ehkä todistaa kuinka vähän loppupeleissä tunnenkaan itseäni. Tai omaa kroppaani lähinnä. Tai no, jos nyt otetaan nuo mielikuvat mukaan niin, itseäni.
Yksi asia mitä todellakin olen oppinut, mikä pääsee usein unohtumaan kun ajatus muuttuu päässä syyllisyyden tai huonon omantunnon tunteeksi, on se, että mun kehoni oikeasti kaipaa välillä kunnon irtiottoja. Ihan vaan löhöömistä, ei liikuntaa (ainakaan sillä tietoisella "nyt liikun prkl" -asenteella) ja mässäilyä "vanhaan hyvään tyyliin". Sitten kun vaikka on pari päivää noin, ihan onnellisena ilman masennusta tai "yhyy, olempa läski" -ajatuksia, palaa takaisin "ruotuun" niin kroppa laihtuu.
En tiedä kuinka hyvin mulla toimis sellainen "Saan herkutella kohtuudella vaikka joka päivä jos haluan" -ajattelu. Jotkut sanoo että sillä pystyy estään kerralla vetämästä overiksi. Ehkä se toimis sitten kun haluan jäädä tiettyyn painoon enkä enää välitä laihdunko vai enkö. Nyt, ja aina aiemminkin, vaan tuntuu typerältä joku herkuttelu jollain kahdella palalla tumma suklaata päivässä. Välillä joo, ja tykkään tummasta suklaasta juu, mutta kyllä se pitsa ja maitosuklaa ja alkoholi vaan on ihan eri liigassa. Tolla periaatteella en saisi syödä niitä ikinä. Jos saisin herkutella vain kohtuudella joka päivä, siis.
Ei, ei sovi mulle. Piste.
Mutta, oisi silti opittavana vielä se masennus/syyllisyys-puoli. Se kun tulee aina silloin tällöin. Aika useestikin vielä nykyään. Kun poden huonoa omaatuntoa mässäilystä, en ole rentoutunut ja onnellinen vaan vellon ja vatvon ikäviä ajatuksia. Silloin en laihdu. Silloin olen jossain missä aika on pysähtynyt siihen huonoon oloon. Siihen oloon että "En mä ikinä opi. Tässä mä oon taas. Tässä samassa jamassa kuin aina ennenkin enkä ikinä opi."
Kaikki tää tulee takaisin itsensä tuntemiseen. Kun opin kuka olen, opin myös unohtamaan syyllisyyden ja syömään rennosti iloisena mitä lystää miettimättä "seurauksia".
Pikkulapsen askelia sitä kohti, mutta askelia kuitenkin.
Eilen oli huippupäivä: Pidin puoli päivää vapaata, menin pyörällä töihin - kaupunkiin - kotiin. Sen jälkeen lenkille ja sitten vielä Winsoria päälle.
Tänään ehkä sataa, joten en tiä mitä tekis, vatsalihaksia vois ainakin. Täytyy kattoo kotona.
Paino ainakin viikonloppuna oli edelleen 62 paikkeilla. Taisin nähdä jopa 61.9 jossain välissä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti