Mietin tässä aihetta siitä kuinka ihmiset, minä mukaan lukien luonnollisesti, kuvailee aina jonkin asian muuttamista tai poisjättämistä siitä "luopumisena".
Yksinkertaisin esimerkki tottakai että kun laihduttaa "luopuu" herkuista tai jos ei syö vaikka maitosuklaasta "luopuu" siitä.
Esimieheni yks päivä tossa joulun aikaan puhui tauolla siitä kuinka otti stressiä painostansa. Ihmetteli siinä meille muille kuinka mielestään syö terveellistä kotiruokaa ja liikkuu niin ei voi ymmärtää miksi lihoo, mutta totesi sitten hieman allapäin että johtunee kaikesta siitä jälkiruuasta ja herkuista mitä ite leipoo ja syö. Parhaiten muistan lauseen:
"Miks aina pitää luopua kaikesta hyvästä?!"
Aiemminkin mainitsin Allen Carrin kirjan Kilot kuriin! Siinä Carr puhuu mielestäni oivaltavasti ihmisten käsitteestä "hyvästä".
Otetaan esimerkkinä tupakoitsijat: Kuinka moni tupakoitsija _ihan tosissaan_ voi väittää että tupakka maistuu hyvälle?
Eihän se maistu ku p*skalle ja kaikkihan sen tietää.
Mutta luopuuko henkilö joka ei ole ikinä polttanut tästä "hyvästä"?
Miksi henkilö joka syö paljon jälkiruokia ajattelee heti ensimmäisenä että jos hän ei syö niitä hän luopuisi jostain hyvästä? Entä ihminen joka ei ole syönyt jälkiruokia vaikka ikinä. Eihän hän näe että hän jäisi jostain paitsi kun ei ole koskaan totuttanut itseään siihen.
Mikseivät hedelmät ja vihannekset voi olla niitä hyviä?
Miksi jotain mikä on oikeasti sinulle haitallista kuvaillaan sanalla hyvä.
Ja sen pois jättäminen on automaattisesti siitä luopumista?
Sinähän teet hallaa itsellesi kun poltat! Etkä hyvää. (Olen x-tupakoitsija, ihan jos joku mietti...)
Mietin tätä hyvän ja luopumisen käsitettä useinkin.
Tällä hetkellä olen alkanut miettimään syitä miksi meikkaan. Itseasiassa en ole niinkään kovasti miettinyt syitä vaan lähinnä olen herännyt siihen todellisuuteen että haluan alkaa käyttämään tuotteita jotka eivät testaa eläimillä. Siinä ohessa olen miettinyt että voisinko lopettaa meikkaamisen ylipäänsä.
Kuulostaa varmaan monesta oudolta, mutta ajattelin jopa että laitan jonkin kilon saavuttamisen kohdalle itselleni palkinnoksi että: "Voin lopettaa meikkaamisen."
En varsinaisesti ajattele että painolla ja meikkaamisellani olisi mitään tekemistä välttämättä toistensa kanssa. Mutta se liittyy tuohon luopumisajatteluun.
Jollain tapaa olen aina ajatellut että kuuluu tai pitää meikata.
Tiedän ihan itsekin että olen kauniskasvoinen nainen. Ajattelen usein itsestäni että meikkaamalla korostan muka parhaita piirteitäni. Joka ei ole totta. Meikkaan koska siitä on tullut tapa.
Nyt vasta eilen ensimmäistä kertaa jätin pois arkimeikistäni aamulla rajauksen alaluomelta. Olen aina tehnyt alaluomelle vahvan rajauksen josta olen sitten ollut murheissani päivän mittaan kun se leviää tai näytän väsyneeltä. (Yläluomelle laitan rajauksen nestemäisellä joten se pysyy vaikka sateessa...)
Huomasin myös että näytän paljon enemmän ikäiseltäni kun en tee sitä alarajausta. Siis en näytä enää teiniltä joka ei osaa meikata.
Järkyttävää tajuta tällaisia 27 vuoden kynnyksellä.
Jokatapauksessa siis meikkaaminen on jollain tapaa sellainen asia josta "luopuisin" jos sen jättäisin pois.
"Tarve" sille syntyi kun teininä kaverit alkoivat painostamaan että minunkin kuuluu meikata. Jälkeen päin tajuan että se oli vain heidän haluaan muuttaa toista ihmistä ja myös se että oltaisiin kaikki oltu samanlaisia. Sillä ei ole minun tarpeideni kanssa mitään tekemistä.
Nyt en sitten tiedä miksi liitän meikkaamisen laihduttamiseen. Miksi voisin jonkin tietyn painoluvun kohdalla lopettaa meikkaamisen...
Onko siinä jokin ajatus että sillä tapaa minun ei vielä tarvitse tehdä sitä vaan voin alkaa valmistautumaan siihen ja sitten kun se luku tulee näkyviin vaa'alla on tavallaan "pakko"?
Vai onko meikkaaminen ehkä kuitenkin sellainen asia jonka alitajuntaisesti ajattelen: "No, olen läski, mutta ainakin olen kaunis." Ja miksi en sitten olisi kaunis ilman meikkiä?
Tämän luopumisajattelun yhdistän myös alkoholiin. On tullut tavaksi jo teininä juoda alkoholia. Miksi?
Siis silloin kun ollaan kännissä vedotaan siihen että ollaan kännissä. Ihan niin kuin olisi oikeutetumpaa käyttäytyä niin kuin ääliö.
Toisaalta toiset sanoo että se rentouttaa jos nauttii vähän alkoholia, esim viinilasillisen. Mua ei ole kuin joskus harvoin rentouttanut alkoholi.
Yleensä nykyään tulen vain kärttyiseksi kun juon alkoholia. Enkä mielestäni tule edes mitenkään erityisesti humalaan.
Ihan lasillisesta tai parista väsyn helposti ja vielä sillain oikein uuvun että on pakko päästä nukkumaan. Ja vaikka tulisi nousu niin lasku tulee nykyään nopeampaa mitä ennen.
Ehkä se suurin syy miksi juon alkoholia on se, että sosiaalisissa tilanteissa olen paljon puheliaampi ja sosiaalisempi enkä niin hiljainen kuin selvinpäin. Mutta nykyään olen tämänkin huomannut pettävän jos todellakaan vastapuolella ei ole minulle mitään sanottavaa. Se on turha mun pienessä hiprakassani mitään yrittää jorista jos toisella ei ole taas vastaavasti mitään sanottavaa minulle.
Nyt siis jos "luovun" alkoholista niin jäänkö jostain paitsi...krapulasta...ehkä.
Ja niistä kaloreista.
Ja esitänpä ihan vaan retorisen kysymyksen: Mikä järki oikeasti on juoda vain esim yksi tai kaksi siideriä? Mitä siitä tapahtuu? Minä en ainakaan huomaa että tulenko edes pieneen hiprakkaan niin pienestä määrästä ja tosiaan pahimmassa tapauksessa tuntuu siltä että on betoniporsaat silmäluomilla.
Kun mut päästää valloilleen niin näin siinä käy, voin pohtia näitä asioita vaikka kuinka!
Tässä muuten yksi ianikuisista kateuden aiheuttajista - tuo kroppa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti