Nyt tuntuu kuulkaa vatsassa ja ojentajissa! Vihdoinkin kunnon treeni. Nyt siis löysin sen tason, jolla mun pitää treenata. Jes jes. Vastaus on siis vaan enemmän toistoja. En ole työntänyt itseäni omille rajoilleni. Näin niin ku kuvainnollisesti. Pysynyt vaan mukavuusrajoissa. Treenannut, mutta en niin että tuntuu että treenaan.
Se on kyllä jännä juttu kuinka selittelee aina ittellensä että "Nyt kun mä vähän tässä jotain teen niin on sekin parempi ku ei mitään." Juu, totta ehkä, mutta onko siitä sit taas mitään hyötyä. Musta on kyllä tullu tosi hyvä selitteleen itselleni vaikka mitä. Mitäs jos musta tulis vaikka vaihteeks hyvä treenaaja.
Vatsoja pitää vaan tehdä niin monta että viimeisissä se oikeesti tuntuu vatsassa. Ja ojentajissa sama juttu. Eilen just ja just sain painon selän takaa ylös viimeisellä toistolla. Kun nostelen painoa silleen seisten selän takana suoraan ylös...
Ja vatsoja pitää tehdä kaikenlaisia erilaisia niin ettei tee vaan yhtä ja samaa rutistusta. Toisaalta oon kyllä aina tehnyt niin että oon tehnyt eri asennoissa ja sivurutistuksia yms.
Mitäköhän erilaisia selkäliikkeitä sitä keksis...
Tänään metsästään ruokaa! Eli sieneen. Siinä vois tulla se päivän aerobinen osuus + että pitää sitten vielä ryöpätä ne sienet ku tulee kotiin ja siinä kestää aina kauan = Seisomista keittiössä.
Riippuu tietty löytyykö mitään. Viime vuonna kävin kerran sienessä ja löyty nin paljon että kesti mooonta kuukautta. Ja jalat oli ihan poikki ku menin nukkuun kun olin ryöpännyt niitä monta tuntia.
Huomenna vatsoja ja torstaina töihin, yööök. Yritän olla miettimättä sitä. On niin kiva herätä aamulla ja nousta hiiiitaasti sängystä ja edetän päivän kans just niin kun huvittaa.
Keittoviikko ei tällä hetkellä ole ihan varsinainen keittoviikko. Siis joo, keittoa on, sitä samaa itämaistakasvis ku viimeksikin, mutta syön kyllä leipää yms muutakin. Just tein pinaatti-herkkusieni-kirsikkatomaatti omeletin aamupalaksi, oli kyllä hyvää!
Mutta herkuton viikko on kyllä, joten se ainakin auttaa senttien karisuttamiseen!
Asiasta viidenteen...
Mulle tuli eilen joku ihme into että haluan "näyttää kaikille". Sit mietin kaikkia ihmisiä jotka on jollain tapaa loukannu tai satuttanu tai ihan vaan ärsyttäny tai vaikka kattonu mua kerran vinoon samalla ku treenasin. Se on kyllä ihan ok motivaattori, muttenhän mä tätä tee sen takia että voisin näyttää "kaikille" (keille muka?!) vaan itteni takia. Mitä väliä niillä ihmisillä jotka on mua loukannut, josta oon päässyt yli ja olen jatkanut elämässä eteenpäin? Ja muutenkaan tuskin heitä enää näen tai tuskin he tietävät/muistavat loukanneensa minua ikinä niin mitä väliä?
Ehkä mulla vaan on edelleen jotain alitajuntaisia ongelmia. Tai sitten se vaan oli tollainen hetkellinen nauraminen maailmalle "Hahhah, in your face world!" joka menee ohi.
Olen niin ylpeä itsestäni että pystyn tähän ja edistyn, että tekisi mieli huudella katoilta kuinka hyvin mulla menee. Ja sitten tulee heti sellainen "näyttämisenhalu".
Mä kyllä odotan sitä hetkee että laihdun sinne kokoon 36 ja katotaan huomaako se yks mun pitkäaikainen kaverini että oon laihtunu. Se kun ei koskaan ole huomannut mukamas että olen lihonut. Joko se ei oikeesti huomaa tai se luulee olevansa kohtelias ku esittää välinpitämätöntä. Tai sitten tietty kolmas vaihtoehto on se että mä oon aina sen silmissä ollut sellanen pullukka tai läski ettei se huomaa eroo jos lihon tai laihdun johkin suuntaan vähän. Mutta oikeesti lihoin yhessä välissä yli kymmenen kiloo eikä me nähty siinä välissä yhtään niin luulis että sellaisen eron huomaisi.
Vai oonko mä muka niin hyvä piilottaan sen? Lähinnä siis "hoikentavalla" vaatetuksella, ei että otan läskini ja piilotan ne sängyn alle :D
Mun äiti on kans alkanut laihduttaan. Se on hienoa ja oon tottakai iloinen sen puolesta kun se on tosi ylipainoinen. Toisaalta taas mä muistan kaikki ne asiat mitä se on vuosien varrella sanonut mun painosta ja mä vaan toivoisin, siis pieni, pienen pienen pikkanen osa minusta, toivoisi että se ei laihtuis ja mä laihtuisin ja silloin se näkis että ei, mä en tosiaan "jäänyt sellaiseksi pullukaksi".
Mutta oikeesti mä vaan oon iloinen muiden puolesta kun ne laihtuu, en mä pysty oleen tollainen...spiteful...pilkallinenko?...
Ehkä mä tällä hetkellä odotan kaikkein eniten sitä, että voin laittaa jotain vaatteita tuolta kaapista päälleni, huomata että ne on mulle liian isoja ja iloita siitä tunteesta ("Jee olen laihtunut, woohoo!") ja laittaa ne vaatteet myyntiin ja kaikkein parasta: Ostaa uusia tilalle :) Mä kun en viitti kauheesti "törsätä" vaatteisiin, niin yritän käyttää niitä parhaani mukaan. Sitten se ois hyvä tekosyy ostaa uusia tilalle ku vanhat on liian isoja.
Mulla on tällä hetkellä kyllä mielessä pari vaatetta jotka varmasti nyt jo on liian isoja mulle kun ne oli hitusen isoja jo ku olin vielä lihavampi. Mä vaan en osaa päättää pitäisikö mun pienentää niitä räätälillä vai laittaa vaan suosilla myyntiin.
Kysymyshän onkin ehkä että onko se sen arvoista ja pitäisinkö niitä silti vaikka ne olisi pienempiä...
Oikeestihan siis tässä laihtumisessa on kyse vain musta ja mun elämästäni. Se ilo mitä saan laihtumisesta ei varmastikaan ole jaettu muiden kanssa. Ei kaikki välitä lihomisista tai laihtumisista joten eivät voi iloita siitä mun kans. Tai sitten ovat iloisia mun puolestani mutta silti eivät ymmärrä kuinka todella tärkeää tää on mulle eivätkä siltikään pääse ilossaan lähellekään mun tasoa.
Tärkeää on siis että mä iloitsen tästä ja se tekee mut onnelliseksi. Mulla on hyvä olo ja musta tuntuu että mä näytänkin hyvältä. Mä pidän huolta itsestäni = Pidän itseäni tärkeänä ja huolettavan arvoisena. Välitän itsestäni niin paljon että haluan olla parhaimmassa kunnossa mihin itse pystyn.
Toi oli muuten hyvin sanottu.
Tsemppiä kaikille! Toivottavasti välitätte itsestänne ja voitte hyvin!! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti